Valoa Vanhustyöhön

 Usein kotihoidossa asiakkaalla on niin paljon asiaa. Niin paljon kaikkea, millä ei ole juurikaan hoidon kannalta väliä. Asiakas on pääsääntöisesti yksinäinen ja kaipaa juttuseuraa. Kiireinen hoitaja vilkuilee kelloa ja toivoo että pääsisi jo lähtemään.  Asiakkaat eivät aina tunnista sitä, että kello käy. Asiakas kokee joskus pienet asiat isoina ja isot pieninä. Asiakas ei aina osaa sanoittaa tunteitaan. Kiukkua tulee asioista, jotka eivät liity asiaan.  Muistisairaalle jää usein vain tämä hetki. Se tunne, joka jäi päällimmäiseksi. Vaikka ihminen ei enää muista kuka kävi, turvallisuuden tunne jää ehkä mieleen. Kunnes kaaos palaa.  Joskus kotihoito on niin vaikeaa. On vaan mentävä eteenpäin, vaikka ihminen tarvitsisi vielä oikeastaan jopa muutaman tunnin seuraa. Tämä on välillä vaikea työ. 

 Tänään yksi kotihoidossa ollut huonokuntoinen muistisairas asiakas muutti pitkäaikaispaikalle. Jalat tuskin kantavat, asiakas on täysin autettava ja kaatuilee. Omainen lähti saattamaan asiakasta uuteen kotiin. Lähtö oli nopeatahtinen kuten näissä tilanteissa usein.  Perille päästyään asiakkaat ihmettelivät kun hoitajia ei näkynyt, heillä kun oli menossa palaveri. Ei auttanut, vaikka saapumisesta oli ilmoitettu sekä vastaavalle johtajalle että sairaanhoitajalle. Lääketiedot, verenpaineseuranta, edes oma huone ei olisi ehkä löytynyt kovin helposti ilman kotihoidon työntekijää jolle ko. Laitos oli entuudestaan tuttu. Vastaanotto ei ollut ehkä ihan sitä mitä olisi toivonut stressitilanteessa näille vanhuksille.  Väkisinkin jäin miettimään tätä. Vanhainkotipaikka toki oli ilmoitettu vapautuneeksi vasta edellisenä päivänä. Toiminta oli nopeaa, koska omainen ei olisi jaksanut enää. Siksi olisi suonut vanhainkodin tekevän innokkaampaa yhteistyötä vastaanoton kanssa. Olisiko yksi...