Keikalla

 Pitkästä aikaa tänään olin keikalla hoitokentällä jolla käyn tooosi harvoin, ehkä puolivuosittain. Kun menee uuteen paikkaan, on ihan eri tavalla skarppina kuin "omassa" tutussa kivassa työympäristössään. Silloin muistaa, miltä tuntuu aloittaa. Miltä tuntuu kun ei tunne ketään. Miltä tuntuu kun ei tunne asiakkaita eikä osoitteita jonne ajaa. Miltä tuntuu,  kun muistaa pätkiä, mutta ei koko tarinaa juuri siitä asiakkaasta jonka tilannetta tässä vuorossa hoidetaan ja jota hoidettiin silloin puoli vuotta sitten. Tämä tunne on toisinaan hyvä muistuttaa hoitajana mieleen. Samalla skarppaamisella pitäisi tehdä jokainen vuoro. Lukea kaikki tekstit kertaalleen, kysyä vielä kerran asiakkaalta. 

Muistisairaan kanssa jutteleminen on erityisen haastavaa silloin kun hän ei osaa enää juurikaan tuottaa puhetta, ja asiakas on täysin vieras. Juttelen kuitenkin, silitän olkapäästä, kerron niitä näitä, joskus saan vastauksen, joskus en.  Usein en. Tuntuu että puheet valui nyt johonkin hiekkaan vissiin. Mutta ehkä jotakin turvaa, jotakin pientä hymyä saan aikaan kuitenkin. 

Muistisairaita oli tänään kahdestatoista asiakkaasta kymmenen. Se on aika iso prosentti. Se tarkoittaa sitä, että muistisairaus hallitsee koko työvuoroa ja vaikuttaa kaikkeen asiakastyössä, kun kaikki on valvottava. 

Siksi on erittäin hyvä juttu, että tutkinnon muistihoitajuus-osiossa yritetään lähestyä aihetta myös käytännön tilanteiden kautta. Muistisairaalla elämä on tässä ja nyt. Valoa tilanteeseen tuo hoitaja, joka ymmärtää koulutuksensa ja kokemuksensa kautta mitä asiakas mahdollisesti nyt kokee ja tarvitsee.