Elämän loppu

 Saattohoidon koulutukseen kuuluu aika lailla pohdintaa ja reflektointia ja kohtaamiseen sekä vuorovaikutukseen liittyvää opiskelua. Surun ja menetyksen tunteiden ja keskustelun ohjaamisen taitoja käsitellään myös. Kun on selvää, että elämä pian päättyy, käsitellään monenlaisia tunteita kiukusta kiitollisuuteen ja ikävään, ahdistukseen ja helpotukseen. Kuin synnytykseen, myös kuolemaan voi liittyä monenlaisia tunteita ja kokemuksia. Näin syntymä ja kuolema, elämän alku ja loppu, ovat usein meille ne kaikkien suurimpien tunteiden hetket. 

Kuolema tuntuu vanhustyössä usein kuitenkin pitkän elämänkaaren päätökseltä, luonnolliselta ja kauniilta hetkeltä, jonka pitikin tulla päätökseensä, joskin se ehkä sisälsi teknisiä hoitotoimenpiteitä ja kivun hoitoa. Vanhuksen kuolema on silti jotenkin helpompi käsittää ja sietää kuin lapsen tai nuoren. 

Vanhustyössä kuolema on toki asiakkaan omaisille surullinen hetki, mutta myös hoitajalle hetki voi olla vaikea. Jos on hoitanut asiakasta kauan ja kun asiakas saattohoidetaan kotona, on hoitajankin saatava purkaa ja tehdä surutyötä. Kuolema on tottakai luonnollinen osa vanhushoitotyötä, mutta siihen liittyy eettisiä ja hoidollisia kysymyksiä, joihin hoitajan on osattava etsiä vastauksia. 

Kuoleman ytimen tiivistää runo:

Me lähdemme tästä elämästä,
emmekä kuitenkaan lähde.
Me elämme edelleen kaikessa,
mitä olemme tehneet.
Kaikki, mitä olemme ajatelleet,
sanoneet ja olleet,
jää elämään ja valaisemaan toisten tietä.
Me kuolemme, emmekä kuitenkaan kuole,
vaan elämme niiden sydämissä,
jotka ovat rakastaneet meitä.