Taas pari tarinaa

 Kerään näitä pikku kohtaamisia tänne blogiini muistoksi tästä työstä. Miten sekopäistä ja raivostuttavaa voikaan olla vanhustyö! Valitettavasti nämä on kaikki tosijuttuja. 

Asiakas oli tulossa kotiin laitosjaksolta. Vettä satoi kaatamalla ja muistisairas asiakas tarvitsi apua kaikessa tekemisessään. Taksikuski soittaa laitokseen, että ei aio viedä asiakasta kotiin asti,vain pihaan. Laitoksesta hoitaja soittaa onneksi jo paikalla olevalle kotihoitajalle että hei, taksi seisoo jo siellä kotipihassa asiakas kyydissään, mutta kuski ei auta häntä sisälle asti, tuletteko ulos auttamaan. Kotihoitaja auttaa siis yksin ison kassin, huonosti liikkuvan asiakkaan, rollaattorin kolmanteen kerrokseen. Tekee vielä kaksi reissua, kun ei saa kaikkea kerralla. Oli toki kysynyt vielä kuskilta, voitko yhtään auttaa. Ei voinut. Tämä olisi ehkä ollut "ostettavissa erikseen". Niin mikä saattopalvelu? Mikä ylipäätään palvelu? 

Toinen mieleenjäänyt juttu oli, kun asiakas kotiutui sairaalasta. Papereissa luki "vointi kohentunut, omatoiminen." Oikeasti hänellä oli lämpöä 37,6 ja jalat olivat aika epävarmat. Omatoimisuus oli tiessään: rouva makasi sängyssään ylös nousematta. Tulehdus oli jo edennyt keuhkokuumeeksi, hänelle ei oltu määrätty antibiootteja. Asiakas oli 99-vuotias. Omainen oli yrittänyt sanoa ettei rouva pärjää yksin kotona, mutta kotiin oli silti viety kun lääkäri oli kerran kotiuttanut. Rouva palautui ambulanssilla päivystykseen puolentoista vuorokauden kuluttua. Tämähän olisi voitu estää tutkimalla rouva huolellisemmin ennen kotiutusta, juttelemalla omaisen kanssa ja ottamalla huomioon kotihoidon,omaisen ja potilaan huolen kotona pärjäämisestä. Resurssipulan takia kotiin lähtee ihmisiä jotka ovat sairaalakunnossa.

Joskus näissä hommissa ottaa päähän ihan jumalattomasti. Niin lujaa, ettei voi sanoa mitään koska sanoisi niin pahasti. Niin hyvää ettei sanotuksi saa.

Onneksi on hyviäkin hetkiä ja hyviä päiviä. Missään muussa hommassa ei ole varmaan kyllä niin isoja tunteita kuin kotihoidossa.