Minä ja mummot

 Nyt kun töitä on sotealalla tosi vähän yrittäjänä, on aikaa miettiä teenkö sitten vaihteeksi taas työntekijänä. Olen tehnyt toki ennenkin, joten ehkäpä näin on taas tehtävä. Samapa tuo. Minä ja mummot, myötämäessä ja vastamäessä. Minä ja vähäiset yksityiset asiakkaani, minä ja pieni yritykseni. Olen välillä niin kovin, kovin väsynyt tähän. Haluaisin auttaa ihmisiä laadulla, rauhassa, tunnustellen, kohdaten. Hyvinvointialue sen sijaan ehdottaa 15 minuutin käyntejä. En tiedä, miten reagoida. Yhtäältä haluaisin tehdä, mutta järki sanoo että se on taloudellisesti kannattamatonta. 

Haluaisin uskoa, että kaikki järjestyy. Että järki voittaa ja asiakkaita vielä löytyy. Haluaisin valmistua geronomiksi uskoen, että osaamistani tarvitaan ja halutaan. Että tässä on joku järki opiskella tätä. Että yhteiskunta tarvitsee johonkin geronomeja, vanhustyön moniottelijoita. Mutta en silti koe niin. Ei tunnu siltä. Poliittinen tilanne on ajanut moniosaajat nurkkiin. Ei voi enää tehdä mukavasti sitä ja tätä, vaan on keskityttävä täysillä yhteen. 

Juuri nyt tuntuu siltä, että koko vanhustyön ala on päättäjien toimesta tarjolla oltava pakollinen paha, jonka ei ole tarkoituskaan kuin tuottaa pakolliset pahat. Vaikka tiedän, että joskus vielä tämäkin väistyy, on nyt se ikuinen loskainen laman syvin kuoppa, joka ei vielä ole edes ehkä pahimmillaan, juuri kohdalla. Toivon niin hartaasti parempaa minulle ja mummoilleni.